Kävin jälleen läpi S/Y Aavanlokikirjaa
kesäloman 2019 ison reissun osalta. Samalla tavoin olen aiemmin kelannut yhteen vuoden 2017 ja 2018 reissuja.
Ennakkoon suurehkot olivat puheet lähteä Selkämerelle - vaikka kuinka pitkälle ("Poriin nyt vähintään..."), mutta monet saattavat muistaa, mikä oli heinäkuussa se vallitseva tuuli - pohjoinen tietty. Eli eipä Espoon suunnilta sinne Selkämeren suuntaan ollut kovasti menemistä, kun heinäkuun alussa päivästä toiseen tuntui puhaltavan aivan juuri sieltä minne olisimme halunneet mennä.
Kartalle summittaisesti käsin piirrettynä kesäreitti näyttää tältä:
Mentiin sitten siis vähän sinne minne tuuli meitä vei. Ensiksi seikkailtiin normireitti Suomenlahden rantaa Hangon vieritse Saaristomerelle. Täällä tehtiin erityinen koukkaus Kemiönsaarelle, kun haettiin vanhin poika suoraan partioleiriltä veneeseen kyytiin ja jatkamaan lomaa näin. Tästä sitten jatkettiin Saaristomerta länteen, aina Maarianhaminaan asti. Täällä tunnusteltiin jos olisimme voineet Ahvenanmaa myötäkiertäen lähteä pohjoisempaan. Ei siitäkään oikein mitään tullut, pohjoistuulta vaan oli tarjolla. Pikkuhiljaa hinkutimme itsemme purjeilla ja koneella itseämme ylöspäin Ahvenanmaan luoteisille saarille, sieltä sitten Uudenkaupungin kautta saavutimme lopulta Rauman ja Kylmäpihlajan majakkasaaren, minkä jälkeen käännyimme "kotimatkalle".
Tässä jotain kuvia ja tunnelmia tältä reissulta:
Lauantai-iltapäivää heinäkuussa Österskärin kyläsatamassa, ollaan aivan kaksin omittu kavereiden koko satama. Ja sanovat että Saaristomeren satamat ovat aivan täysiä.
Ahvenanmaan
saaristossa näkyi hanketukirahat uusissa laitureissa mm. Lappossa,
Sottungassa ja tässä kuvan Seglingessä. Seglingessä on todella mukava
tunnelma, tykätään kovasti.
Uudessakaupungissa oli kumijalkana alla satamassa päivystävä sähkötuktuk.
Uudenkaupungin ja Rauman väliltä löytyy Merikarhujen pohjoisin satama - Karhunkarra.
Kylmäpihlajan satama on louhittu suojainen laguuni saaren sisällä.
Tuli siis kuitenkin taas laajennettua reviiriä, aikaisemmin olimme käyneet Uudenkaupungin ja Isokarin tasalla, tästä pohjoiseen tuli löydettyä uusia paikkoja ja nälkä jäi palata Selkämeren seudulle löytämään uusia paikkoja.
Sitten matkastatistiikkaa, vähän samalla tyylillä taulukossa ja havaintoina kuten vuosina 2017 ja 2018:
Liikkeelläolotunteja / josta koneajoa: 129 h / 57 h - eli koneella
edetttin 44% koko ajasta! Nyt sentään alle puolet, mutta edelleen aika yllättävän korkea luku.
Yleisesti päivämatkat olivat 15-20 mailin pituisia, eli ei mitään
kovin pitkiä päiväreissuja tullut tehtyä. Meidän reissut tehdään yleensä
päiväsaikaan, aamiaisen jälkeen lähtö ja satamaan saapuminen
iltapäivällä.
Keskiarvoilla leikkien normaali päivämatka oli pituudeltaan 21 mailia, kestoltaan 4,5 tuntia.
Liikkeessä oltiin lähes joka päivä, peräkkäisiä
samassasatamassaseisomispäiviä tuli vain pari kappaletta: yksi kovan tuulen päivä MK-laiturissa Lammanissa sekä pari päivää myöhemmin vietettiin Österskärissä kaksi päivää, ensiksi kylälaiturissa kaveriveneen kanssa, toinen yö viereisessä MK-laiturissa.
Kesän 2020 suunnittelu on jo päällä. Kovasti tekisi mieli palata Tukholman saaristoon. Nykyinen karttasetti kattaisi reitit Nynashamniin asti, jospa sinne tulevana kesänä.
Purjehdusreissuni ennakko-odotuksista kirjoitin jo aiemminkin täällä.
Hypätään nyt suoraan matkakertomukseen, eli minkälaista oli 2.- 13.11.2019 Suomen Purjelaivasäätiöns/y Vahinella, reittiosuudella Benalmadena - Ceuta - Funchal - Las Palmas.
Missä Vahine?
Aamuvarhain lauantaina Helsingistä suoralla lennolla Malagaan, kentältä junalla ja Überilla Benalmadenan laajan marinan laidalle, ja pienen harhailun jälkeen löytyi tuleva koti - Swan 65, Vahine.
Sitloorasta löytyikin jo osa muusta miehistöstä. Käsipäivää moi, ja sitten tutustumista uusiin venekavereihin ja isoon veneeseen. Säätiön valtuuttamina vastuullisina Vahinella oli kippari sekä försti, ja sitten meitä maksavaa miehistöä oli kymmenen henkeä. Olimme mielenkiintoinen seurue erilaisin tarinoin ja taustoin. Osalla meistä miehistössä oli aika rajallinen kokemuspohja valtameristä, ison veneen käsittelystä ja purjehduksesta ylipäänsä, mutta joka miehistön jäseneltä löytyi oma erityinen suhteensa mereen ja vesilläliikkumiseen. Tämä auttoi huimasti yhteisen venehengen syntymisessä. Jokunen meistä oli jo aiemmin seilannut säätiön Vahinella tai Helenalla, toisilla taas saattoi olla purjehduskokemusta omalla veneellä Suomen vesillä; pari kaveria taasen oli merenkulun ammattilaisia erikokoisilta aluksilta.
Asetutaanpa taloiksi
Alun tutustumisten jälkeen valkkaamaan omaa punkkapaikka. Saapuessani oli isosta neljänhengen perähytistä vielä yksi punkkapaikka vapaana, otin sen.
Vahinen takahytti, punkkapaikat 4 -5 hengelle. (kuvattu luovutuspäivänä, ei tosiaankaan reissun aikana ollut tuon näköinen)
Vahinen salonki, kanssa aivan nuoltuna luovutuskuntoon.
Eri punkkapaikoilla on varmaan omat etunsa ja haittansa. Mitä keskemmällä venettä (lähellä köliä) punkkaat, sitä vähemmän kai liikettä ja mukavampi on nukkua. Jälkeenpäin ajatellen tuo takahytti oli ihan ok, hyvin sai nukuttua, mutta ei sitä omaa tilaa itselleen ja säilytystilaa tavaroille kauheasti ollut. Mukaan otettavien kamojen suhteen kannattaa muuten pysyä annetussa pakkauslistassa, eipä juuri mitään muuta ylimääräistä olisi tarvinnut - tai säilölokeroihin mahtunutkaan.
S/y Vahine hytti- ja punkkajärjestys.
Saimme lainaan reissun ajaksi veneen puolesta paukkuliivit, turvavaljaat sekä haalarit ja takit. Kun kaikki olivat aamupäivän aikana veneelle saapuneet, pidettiin eräänlainen protokollapalaveri, missä käytiin läpi veneen sääntöjä, rutiineja ja käytäntöjä. Ensiksi käytiin läpi vahtijärjestelmä, eli kansi-lepo-standby -sykli, jota toteutettiin neljän tunnin tahdissa. Alkuiltaisin oli peräkkäiset kahden tunnin puolivahdit, mitkä piti huolen että vahtien paikat eivät toistuneet peräkkäisinä päivinä. Käytiin kanssa läpi vahtivuorojen vastuut esim. ruoanlaiton ja siivoamisen suhteen. Vahtisysteemi on aikojen myötä hioutut erityisen toimivaksi, sallien hyvän tasapainon kansityötä, lepoa sekä sisäpuhteita.
Meidät kymmenen miehistöläistä jaettiin kolmeen vahtiin, siten että meitä oli kolme tai neljä henkeä samassa vahdissa; eli aika mukavasti ja itseämme ylirasittamatta saimme kolmistaan jaettua kulloisenkin vahdin nakit, oli kyse kansityöstä/ohjaamisesta, ruoanlaitosta tai siivouksesta. Kippari ja försti piti huolen että aina jompi kumpi oli saatavilla mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Ensimmäisen päivän satamassa käytimme veneeseen ja sen käytäntöihin tutustumiseen, Vahinen purjehduskuntoon viimeistelyyn, ja kauppareissun ostosten kaapittamiseen. Kippari oli katsonut säätiedotusta ja esitti että ei mikään kiire lähteä iltaa vasten liikkelle vaan lähtisimme seuraavana päivänä, ehtisimme päiväpurjehduksena vajaat 70 mailia ensimmäiseen etappisatamaamme, Afrikan puolella olevaan Espanjan Ceutaan
Benalmadena - Ceuta
Kello soi minulla aamulla klo 5.30, kuuluin aamun kansivahtiin, eli olin mukana irroittamassa venettä laiturista. Kipparilla suunnitelmana että köydet irti klo 06, mutta ensikerran säätämisten takia irti oltiin 6.20. Oli vielä pimeää, aamu alkoi juuri sarastamaan. Heti aallonmurtajalta paljastui ekan purjehduspäivän kelin kovuus, 10-16m/s lähes vastaista sekä korkeaa, terävää aallokkoa kaupan päälle. Kippari oli päättänyt että nostetaan isopurje kakkosreiville ja keulasta fokkaa auki plus moottoria päälle niin että päästään jotenkuten oikeaan suuntaan ja toivotaan tuulen kääntymistä myöhemmin jotta päästäisiin purjehtimaan ihan aidosti.
Lähes vastaiseen meno oli aika rankkaa ja meritauti tarttui valtaosaan vahinelaisia aika nopeasti merelle lähdön jälkeen. Klo 07.30 kyökkivuorolaisten tarjoilema aamiainen ei kaikesta runsaudestaan huolimatta kovasti kiinnostanut olotilan monella heikentyessä. Meritautilääkkeillä oli nyt paikkansa. Jos kävin alhaalla veneen salongissa jotain puuhastelemassa, alkoi itsellänikin olo heikentyä. Olin varautunut meritautiin etukäteen reseptinalaisilla Scopoderm-laastareilla, mutta jotenkin olin ajatellut että ei ekana päivänä niin kova keli olisi ja aamulla olin ottanut ruotsalaista Calma-purukumia. Virhe. Calmasta oli apua jonkinverran juu, mutta kun meno oli aika kovaa niin lääkkeetkin olisivat saaneet olla vahvempia. Tämä näkyi iltapäivemmällä kun ajattelin että otanpas paiväkahvit ja kokkasin kupin Nescafeta. Virhe. Hapokas sumppi tuli kuin pikahissillä ylös ja laidan yli. Kahvia lukuunottamatta meritauti pysyi jotenkuten hallinnassa. Kannella horisonttia seuraten olo oli aivan normaali, mutta heti kun meni alas sisätiloihin ja ote horisonttiin hävisi, oli kurjistui: tuskanhikeä, huimausta, haukotutti, lievä kuvotuksen olo leijui ilmassa. Onneksi kannellaolo sekä omassa punkassa makoilu häivytti taudin oireet.
Pikkuhiljaa Espanjan rannikko alkoi jäämään taaksepäin ja Afrikka nousemaan horisontissa. Tuuli oli jatkuvasti sitä samaa vastaista, lisäksi Gibraltarin salmea lähestyttäessä tuulet ja virtaus tuottivat aikamoista ristiaallokkoa. Iltapäivällä alkoi minulla uusi kansivahti ja pääsin taas ohjaamaan Vahinea keskenämme sovituissa 40 minuutin vuoroissa. Onhan se aikamoinen olo olla 19-metrisen ja 35-tonnisen purjeveneen ruorissa! Vahinen ruori on aika pieni ja ruorituntumassa oli alussa vähän totuttelemista, piti vaan tottua että pienetkin ruori liikkeet riittävät pitämään veneen kurssissa.
Edetään viimein vain purjeilla, minä ruorissa, mairea hymy naamalla.
Afrikan rannikon lähestyessä tehtiin venda kohti Ceutaa, konekin saatiin viimein sammutettua. Ceutan venesatamaan saavuttiin auringonlaskun aikaan, köydet saatiin kiinni klo 19:n nurkilla. Vene ja omat varusteet järjestykseen ja saatiin lupa painua illaksi kaupungille. Aivan marinan edustalta alkaa tyypillisen modernin espanjalaiskaupungin ydinkeskusta ravintoloineen ja baareineen, tänne hakeuduimme palmujen alle pienille viineille ja tapaksille.
Saapuminen Ceutaan, auringonlaskun aikaan.
Seuraava päivä oli maapäivä, joten meillä oli kunnolla aikaa tutustua historialliseen ja moderniin Ceutaan. Kiertelimme kaupunkia erikokoisissa seurueissa, illalla tapasimme isommalla porukalla ja jatkoimme tapasbaareissa kiertelyä. Baarien monipuoliset tapasmenut olivat vain espanjaksi, tilaamisen monimutkaisuuden osasi vahtikaverini yksinkertaistaa. Käsieleillä ja käskyllä "Cinco tapas! - viisi random tapasta! - ja pöytä osasi täyttyä oivallisilla herkuilla. Temppu jäi jatkokäyttöön tulevissa Ceutan ja Las Palmasin tapasbaareissa.
Ceuta - Funchal
Tiistai - köydet irti puolenpäivänaikaan, vuoroveden pitäisi auttaa meidät vastavirtaisen ja -tuulisen Gibraltarin salmen lävitse. Ensikertalaiselle oli yllättävää, kuinka kapealta salmi vaikutti - 14 kilometriä eli reilut 7 mailia, tuntui että kahden valtavan mantereen rannat olivat melkein toisissaan kiinni.
Mutta liikkeelle siis mukavassa auringonpaisteessa, koneen avustamana, mainittujen virtausten ja vastatuulen takia. Yhdessä kohtaa iltapäivää virta oli niin voimakasta ja vuorovesi ei enää auttanut ja hetken etenimme maahan nähden vaivaisen 0,5 solmun nopeudella. Rahtiliikennettä oli aika reilusti, mutta pysyimme reittisektoreiden alapuolella ja saimme edetä näistä sen suuremmin välittämättä. Auringon laskiessa olimme virrattomalla Atlantin puolella ja iltavaloissa vilkkuvan Tangierin edustalla otimme kurssin 250 astetta kohti Madeiraa.
Gibraltarin salmi jäämässä taakse, Atlantti edessä (Kuva: Kimmo Nylund)
Nyt se alkaa, reissun pisin yhtäjaksoinen legi, vajaat 700 mailia ja neljä päivää avomerta. Sääennuste oli odotettu ja mieluisa, n. 10m/s sivumyötäistä, eli tiedossa mukavaa matkantekoa purjein. Ylhäällä meillä oli fokka, preventterillä halssilleen varmistettu ykköseen reivattu isopurje, sekä mesaanimastossa purje. Alun säätöjen jälkeen emme trimmeihin juurikaan seuraavan neljän päivän aikana koskeneetkaan.
Tälle legille olin valmistautunut meritaudin osalta paremmin - nyt olin laittanut Scopoderm-laastarin jo edellisenä iltana korvan taa, jotta vaikutus oli taattu. Ja tarvetta olikin. Vaikka Vahine onkin iso vene niin keinumisen ja heilumisen määrä Atlantin mainingissa oli kuitenkin aikamoista ja jatkuvaa. Vahine oli senhetkisestä mainingista riippuen jatkuvasti liikkeessä johonkin suuntaan, sääntö olikin, että "yksi käsi veneelle ja toinen käsi itselleen" piti paikkansa, jatkuvasti piti varmistaa ote sisätiloissa lähimmästä kahvasta, pelkästään jaloillaan ei sisätiloissa mitenkään olisi pystyssä pysynyt.
Aallokon ja mainingin moninaisuus kanssa yllätti, lähes joka päivälle oli tarjolla erilaista merenkäyntiä: välillä oli lyhyttä ja terävää aaltoa tai toisena päivänä tarjolla oli pitkää ja rauhallista maininkia, aaltojen huippujen väli saattoi olla jossain100 metrin paikkeilla, jolloin Vahine vuoronperään rauhallisesti laski ja nousi aaltokukkulan laelle ja laakson pohjalle.
Mutta siltikin, liike oli jatkuvaa ja oli vaan totuttava siihen että meidän senhetkinen kotimme Vahine jatkuvasti huojui, heilui, heittelehti, nitisi ja natisi, samalla kuitenkin uljaasti eteni 7-10 solmun nopeudella kohti Madeiran saarta.
Normipäivä: Suunta about 250 astetta, tuulta n. 15m/s, nopeutta reilut 10 solmua.
Sovittu vahtivuororutiini valtasi veneen, positiivisessa hengessä. Pienessä mielessäni pidin ennakkoon vähän kirjaa tulevasta vuorokaudesta: mitähän ruoka- ja siivousvuoroja lähiaikoina olikaan, ja mitenkäs ne tulevat yövahtivuorot menikään. Nukkumarytmiä tahdittavia yövuorojahan on kolme:
Ensimmäinen yövuoro vuoro klo 20- 00 on aika miellyttävä, se alkaa auringonlaskun jälkeen. Pilvettömällä säällä alkuillan tähtitaivas oli upea ja parin tunnin kuluttua kuu alkoi nousemaan taivaalle ja keskiyön lähestyessä kuu saattoi valaista todella kirkkaastikin ympäröivää aavaa merta. Tämän vuoron päätyttyä keskiyöllä oli tarjolla mukavan pitkät yöunet, herätys vasta 6.30 paikkeilla kun vuoro oli tehdä veneelle aamiainen 7.30:ksi.
Toinen yövuoro 00 - 04 oli ehkä rasittavin. Sitä oli jo yleensä ehtinyt päästä nukkumaan aiemmin illalla, mutta sitten raaka herätys 23.40 paikkeilla, sitten pimeässä tai hämärässä, toisia herättämättä vaatteet ja varusteet päälle ja ylös vapauttamaan edellinen vahti. Sitä halusi yleensä olla kannella hyvissä ajoin ennen vaihtoaikaa, aina vähän mukava vaihtaa edellisen vahdin kanssa kuulumisia ja kuulostella säätietoja ja kuulla jos purjetrimmissä mitään muutoksia. Sitten sitä vaan vahtiin. Minä olin siis kolmen hengen ryhmässä, saimme keskenämme sopia miten vahtivuoron hoidamme. Vahinea ohjatiin koko ajan "luomuna", eli autopilottia ei käytetty. Yleensä jaoimme vahdissamme neljän tunnin vuoron 40 minuutin ohjausvuoroihin, eli kukin vahtiveikko sai neljän tunnin aikana kaksi tämänpituista ohjausvuoroa. Kun oli vapaalla ohjaamisesta, sitä sitten istuskeli tai pötkötteli sitloorassa tai välikannella, muiden kanssa jutustellessa, lukien lampun kanssa kirjaa tai ihmetellessä ääretöntä tähtitaivasta ja meren maininkejä kuunvalossa.
Kolmas yövuoro oli 04 - 08. Tätä ennen oli yleensä saanut jo hyvät yöunet edellisestä kansivahdista klo 20 vapautumisen jälkeen, mutta olihan se edelleenkin vähän raakaa herätä puolen neljän aikaan säkkipimeään. Mutta siitä sitä vaan ylös lämpöisestä punkasta, vessan kautta pukemaan aluskerrastoa, välikertaa, haalarihousuja, takkia, paukkuliivejä, turvavaljasta, kenkiä, pipoa ja hanskoja. Niin, olihan kaikki jo valmiina tutuilla paikoillaan, että varusteita ei tarvinnut alkaa etsimään pimeässä hytissä? Jos aikaa oli, sitä kävi kurkkaamassa oliko kippari tai försti navigointipisteellä ja kuulumisen vaihdot täällä, että onko mitään ihmeellistä aiemmin yöllä tapahtunut. Samaan syssyyn ehkäpä keittiön kautta tarkastamaan, onko edelliseltä vahdilta jäänyt termokseen mitään, ja ehkäpä liesi päälle ja kuumaa vettä tulemaan itselle ja vahtikavereille ja jos kaivaisi esiin vähän hedelmää, korppua tai jotain suklaisempaa lohtuherkkua mukaan kannelle. Viimeisen yövahtivuoron huippuja oli tietenkin aamun hidas sarastus, kun pimeästä yöstä pikkuhiljaa värisävyt alkavat muuttumaan mustasta harmaaseen, siniseen ja auringon nousun keltaiseen. Auringon nousun aikaan alkoi yleensä alhaalta pikku hiljaa kuulua elonmerkkejä, kun aamun stand-by -vahti alkoi valmistelemaan aamiaista. Viimein, kahdeksan aikoihin, tuore, levännyt ja aamiaisensa syönyt vahti nousee kannelle vapauttamaan meitä. Vaihdellaan kuulumiset ja me painutaan aamiaispöydän kautta omalle vapaalle, yleensä torkkumaan ja valmistautumaan tuleviin päivävahtivuoroihin.
Näin sitä rullattiin, yöt ja päivät toisensa perään. Paremmalla säällä päiväsaikaan saatoimme vapaat ja stand-byt kasaantua ulos kannelle pötköttelemään ja kukin rentoutumaan omalla tavallaan kansivahdin seuraksi: lukemaan, kutomaan, torkkumaan, jutustelemaan, tai muuten vain katselemaan ja ihmettelemään horisontin ja meren monia muotoja.
Kuva: Kimmo Nylund
Kuva: Kimmo Nylund
Päivien eri hetket, aurinko ja tuuli laittoivat ympäröivän meren näyttämään aivan erilaiselta sääoloista riippuen. Sitä vain saattoi pysähtyi pitkäksikin toviksi vain ihmettelemään ja tuijottelemaan meren aaltoja ja kuohuja. Täällä me ollaan, kölin alla yli neljä kilometriä vettä, AIS'n mukaan ei ketään muuta venettä kymmenien mailien päässä! Ja saimme kanssa välillä ohjelmannumeroitakin, pariin otteeseen tulivat pyöriäiset leikkimään ja hyppelemään Vahinen kyljelle ja keulalle, näitten ihastelu oli kaikkien mieleen.
Kuva: Joonas Faarinen
Päivät etenivät, ruoka-aikojen, vahtien vaihtojen, auringon nousujen ja laskujen tahdittamina, hitaasti ja vääjäämättömästi kohti Madeiraa. Olimme keskellä ei-mitään, irti netistä, somesta ja siteistä veneen ulkopuoliseen elämään. Oli vain me tusina Vahinella, millään muulla ei ollut oikein mitään väliä ja merkitystä. Ei kiire minnekään.
Auringonlasku Atlantilla
Tiistaista lauantaihin elimme omaa elämäämme Vahinella, mutta pikkuhiljaa ulkopuolinen maailma alkoi näyttää meille elonmerkkejään, kun karttaplotterin näytöllä alkoi piirtymään ensin Madeiran saariryhmän Porto Santon saari ja tämän jälkeen itse Madeiran pääsaari. Perjantain ja lauantain välisenä yönä aloimme näkemään jo omin silmin majakoiden valoja ja aamuvarhaisella lähestyimme Madeiran pääkaupunkia Funchalia.
Henkilön S/Y Aava (@jyriloikkanen) jakama julkaisu
Kippari oli varannut jo ennakkoon meille laituripaikan Funchalista, mutta päädyimme lopulta ankkuriin Funchalin edustalle, maihin pääsimme joko omalla kumiveneellämme tai Kipparin sopimalla venetaksilla. Neljä päivää veneessä oli saanut olon vähän metsittymään, oli mehevä tunne päästä nauttimaan marinan palveluista, alkaen WC'stä, suihkusta, ja portugalilaisesta cafe con leitestä. Saattoipa pari lasia Sagresia maistua myöhemmin paikallisissa ravintoloissa mereneläväaterioiden kanssa. Miehistön whatsapp-ryhmän kautta voitiin koordinoitiin miehistön tulemisia ja menemisiä sekä viimeisen legin bunkrausta.
Olimme tulleet oikein hyvää vauhtia Madeiralle, aikataulu salli meille lähes kahden täyden päivän pysäyksen Funchalissa. Ilma oli mitä mainioin, reilut parikymmentä astetta, meri kanssa +21-asteista. Kaupungissa oli mukava tallustella kevyesti kesävaatteissa, köysiradalla pääsi ylös vuorille vaeltelemaan. Aivan mahtava saari, tänne pitää päästä uudestaan.
Funchalin marina, aivan kaupungin ytimessä.
Köysiradalla ylös mäkiä.
Funchal - Las Palmas
Sunnuntaina klo 18 köydet irti ja kohti Kanarian saaria - Las Palmas löytyy eteläkaakosta reilun 200 mailin päässä, siellä meidän pitäisi olla vajaassa kahdessa päivässä. Heti Madeiran saarelta erkaannuttuamme tuuli alkoikin puhaltamaan aika reippaasti, pelkkä fokka ja reivattu iso riittivät viilettämään huipuissaan 21m/s myötätuulessa meitä jopa yli 13 solmun nopeudella kohti Kanarian saaria. Meillä oli purjeita aika varovaisesti, mutta kovissa puuskissa alkoi tuntua Vahinen pienessä ruorissa aika kovaa painetta, kun Vahinen keulan teki mieli alkaa nousemaan kohti tuulta.
Edellinen pidempi legi oli luonut meistä ja Vahinesta toimivan koneiston ja tämä lyhyempi legi lähti toimimaan kaikin osin ihmeellisen tehokkaalla rutiinilla. Viimeisinä päivä- ja yövahtivuoroina huomattiin että lievä tylsyyskin alkoi astumaan kuvioon. Aiempina öinä olimme viihdyttäneet toisiamme erilaisilla merimiestarinoilla. Mutta nyt alkoi tarinat olemaan jo kaluttu läpi, hiljaisuus saattoi vallata pimeän sitlooran öisillä vahtivuoroilla.
Mutta oliko aidosti tylsää - ei missään nimessä! Miten sitä voisi olla tylsää Swan 65'n ruorissa tai kyydissä - Atlantilla - slöörissä yli 10 solmun nopeudessa - auringon paistaessa naamalle ja pyöriäisten hyppiessä keulan alla ! ! !
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, maanantai-aamuna Gran Canarian saari ja Las Palmas alkoi nousemaan näkyviin, ensin plotterinruudulla ja lopulta horisontin takaa. Tässä vaiheessa olimme huomanneet pienen snafun - potkuriakseli ei ollut enää kiinni vaihteessa ja moottorissa. Meitä edellisellä legillä oli Vahinen vaihdelaatikossa tullut joku rikko ja laatikko oli irrotettu huoltoon. Vaihteen takaisinasennuksessa oli jotain jäänyt vähän kesken ja jossain Madeiran ja Las Palmasin välillä havaitsimme, että potkuriakselin kiinnityspultit olivat ravistaneet itsensä irti ja poikki - meillä ei ollut konevoimaa liikuttamaan itseämme.
Eipä tässä mitenkään ihmeellistä kun avomerellä oltiin, hienossa sivumyötäisessä saimme itsemme Las Palmasin edustalle, missä kylläkin sitten kipparimme otti yhteyttä maihin ja sai tilattua paikallisen meripelastuksen - Salvamenton - tykömme. Nämä hinasivat meidät sisään satamaan ja sataman sisäänohjaajat tuuppasivat meidät jo muista ARC-osallistujista turvonneeseen marinan laituriin.
Henkilön S/Y Aava (@jyriloikkanen) jakama julkaisu
Meripelastus helppi meidät sisään Las Palmasin satamaan
Köydet kiinni laituriin, tämän jälkeen iso veneen ja varusteiden luovutushuolto sekä omien varusteiden pakkaus, tämän jälkeen parit virvokkeet marinan Sailor's Bay -baarissa. Me miehistö heitimme tiistai-aamupäivästä alkaen toisillemme hyvästit ja pikkuhiljaa lähdimme kukin omille teillemme, Kippari ja
försti jäivät katsomaan Vahinen perään ja luovuttamaan sitä seuraaville
vastuullisille ja miehistöille. Tässä yhteydessä Vahine nostettiin ylös telakalle huoltoa varten:
Loppufiilikset
ARC-lähtöhulinat olivat Las Palmasissa päällä, kaihoisan ristiriitaisin tuntein sitä seurasi marinassa viereisten veneitten valmistelua lähes kolmen viikon reissuillensa kohti suurta aavaa - samalla siinä oma reissu jo ohi ja pakkaamassa omia kamppeitaan paluumatkaa varten. Itse olin todella onnellinen omasta reissusta ja saavutuksestani Ainakaan juuri silloin paikanpäällä, Vahinelta maihinkierähtäneenä, sekä nyt, tätä pari kuukautta myöhemmin kirjoittaessani, ei ole mikään tulenpalava hinku lähteä suunnilleen kolmenviikon non-stop-legille Karibialle. Mutta olisihan sekin kyllä aikamoinen seikkailu, ihan omaa luokkaansa, ehkäpä silti joskus...
En kyllä kadu pätkääkään tätä reissua, tämäkin oli jo aivan upea, kokemustentäyteinen seikkailu minulle. Vajaan kahden viikon aikana tuli purjehdittua noin 1 000 mailia, nähtyä hienoja paikkoja niin maissa (Funchal erityisesti), kuin merilläkin; erityisesti tuolla vajaan 700 mailin legillä sai kunnon fiilistä, miltä tuntuu purjehtia nonstoppina avomerellä. Tulin tutustuneeksi 11 muuhun kaveriin, joiden kanssa olimme kirjamellisesti samassa veneessä, ja arvostan sitä kuinka hienosti tiimihenki rakentui veneellä ja vahtiporukoissa. Kyntäminen aavalla merellä päiväkausia oli aivan mahtava kokemus - sitä tiesi pienen paikkansa suuressa maailmassa keskellä yötä veneen ruorissa aavalla valtamerellä. Auringonnnousut ja laskut, päivittäin muuttuva meri ja aallokko, meitä tervehtineet pyöriäiset ja linnut, ruokahetket, lepohetket, suolapärskeet naamalla - mikä muistojen kokoelma.
Mutta oli siinä reissuja raskaitakin hetkiä. Merisairaus uhkasi vähän väliä ja olo oli välillä aika tympääntynyt. Kiitos Scopoderm-laastareiden en ollut varsinaisesti merisairas, mutta välillä olo häilyi kohtalaisen kuvotuksen, päänsäryn ja pienen vitutuksen rajamailla. Veneen jatkuva keinunta ja hyppely aalloilla osasi olla kanssa tämmöiselle saaristopurjehtijalle vähän yllättävä ja rasittava kokemus. Miksei minulla kasva paksu häntä tai ole kolmatta kättä, mikä pitäisi minut kiinni alati keinuvassa veneessä ja kahdella kädellä voisin sitten keskittyä vaihtaa vaatteita / tekemään ruokaa / syömään? Yöunen vähyyttä pelkäsin kovasti, mutta vahtivuorojärjestelmä toimi loppujen lopuksi ainakin minulla oikein hyvin. Kansityön ja vapaa-ajan määrä oli oikein tasapainossa, tarpeeksi sai levättyä, kun osasi ottaa pitkin päivää pieniä nukkumataukoja.
Loppujenlopuksi, varmaan eniten opin arvostamaan tämän reissun yhteydessä itseäni. Miten onnistuinkaan
hyppäämään niin monen tekijän epämukavuusalueelle ja saada selville, miten ihmeessä
minä itse pärjäsinkään. Mielestäni pärjäsin ihan hyvin, tätä päällimäistä hyvää
fiilinkiä tulen kantamaan mukanani pienen paksun kalloni sisällä aika
pitkään.
Nyt, kohti kevättä ja tulevaa purjehduskautta omalla Aava-veneellä!
Mielessäni on kytenyt hinku jo jonkin päästä kokemaan suuria, aavoja vesiä. Nykyinen purjehdusharrastus on pitänyt minut Suomen lähivesillä, siten että joka ilta ollaan yövytty jossain satamassa tai saaressa.
Mutta miltä tuntuisi purjehtia isoilla vesillä, päiväkausia, ilman että maata olisi näkyvissä.
Kulkuneuvona on säätiön S/Y Vahine, Swan 65, kyydissä meitä olisi 2 kpl säätiön valtuuttamia asiansaosaavia purjehtijoita päällikköinä, plus sitten me - 10 kappaletta maksavia miehistön jäseniä, jotka sitten laitetaan 3-4 tunnin vahteihin, kukin vuoroillaan kannelle, nukkumaan ja kokkaamaan.
S/Y Vahine - Swan 65 (kuva: Staf.fi)
Heti reissun varattuani keväällä en saanut mitään sen tarkempia
ohjeita reissua varten, varasin vain lennot lähtösatamaan ja kotiin
paluusatamasta. Malaga ja Las Palmas lentokenttinä olivat helpot nakit,
kohtuuhintaisia lentovaihtoehtoja sinne ja sieltä riitti. Sorry, nyt ei
lähdetä maatapitkinmatkustamaan, tässäkin menee lomapäiviä jo kahden
viikon verran. Las Palmasin päässä varasin sataman läheisestä hotel lacucarachasta yöpaikan, niin eipä tule kauhia kiire paluukoneeseen.
Suunnilleen kuusi viikkoa ennen tulevaa lähtöpäivää
(lopullisen maksun suoritettuani) tuli spostissa tarkempia ohjeita reissua varten. Tässä siis että missä tavataan Benalmadenassa, mitä hyvä pakata mukaan, plus mitä muuta lähtövalmisteluita kannattaa tehdä.
Ohjeita lukiessani pari erityistä üllatusta ja pohdinnan paikkaa:
Nykyinen oma matkavakuutukseni (Turvasta) ei tämmöisen avomerireissun havereita kata, eivätkä tarjonneet minulle edes lisämaksullista laajennusta vakuutukseen. Joten ei kun ottamaan selvää muiden vakuutusyhtiöiden matkavakuutuksista. Lopulta löytyi If...'ltä vakuutus joka kattaa myös avomeripurjehdusreissut ja ei kanssa maksanut aivan mahdottomia.
Merisairaus ja tämän välttäminen. Vanhemmalla iällä olen alkanut
tulemaan alttiimmaksi pahoinvoinnille, esmes valtaosa Linnanmäen
vatkaimista on minulle jo aika pahoja oksukkilinkoja - ketjukarusellista alkaen! Aiemmin
en ole meritautilääkkeitä käyttänyt ja ankaran googletuksen jälkeen valkkasin eri vaihtoehdoista (mm. akurannekkeet, reseptivapaat antihistamiinit, calma-purukumit, jne.) reseptilliseen Scopoderm-laastariin. Katotaan miten käy, toivottavasti ei ihan näin:
Tässä reissussa on kyse jostain muustakin kuin vain lomareissusta. Sitä lähden varmaan etsimään, miten tämmöisen keski-ikäisen, vähän ylipainoisen ja resukuntoisen äijänjäärän ruumis ja pää kestää päiväkausien keinutusta, heikkoja unia, ja elämistä ja tiimityötä pienehkössä tilassa tusinan tuntemattoman tyypin kanssa. Fyysisten ja henkisten rajojen hakemisen lisäksi minussa oleva henkinen romantikko lähtee hakemaan esteettisiä elämyksiä - rajatonta merenhorisonttia, auringon nousuja ja laskuja, tuulta ja sadetta, öisiä tähtitaivaita, veneen fosforivanaa pimeällä aavalla...
Katotaan miten käy, kirjoitan tähän blogiin kuulumiset reissun jälkeen, yritän kanssa Instagramia päivittää reissulla mahdollisuuksien mukaan.
